28.7.2001 Juva, Puustock

(ineZzz) (Kirjoitettu tositapahtumia mukaillen. Fiilikset ja ajatukset ovat aitoja, "mä" ja "Nitta":kin vain puoliksi fiktiivisiä.) Mä olen aina ollut aika kaikkiruokainen musan suhteen. Joidenkin mielestä se oli kai huono juttu, mut mä ite pidin sitä etuna. Oli tietysti myös niitä erityisiä bändejä, jotka kolahti muita paremmin ja Apis oli ehdottomasti yks niistä. Tais pitää ykkössijaa.

Sen takia mä olin sinne Puustockiinkin raahautunut. Kyllä pojat heitti kai keikkaa lähempänäkin Espoota, mut tässä tarjoutu samalla tilaisuus pummia parin yön majoitus Juvalla asuvan serkun luota. Siellä me sit oltiin nukuttu viime yö mun kaverin Nittan kanssa, ja nyt oltiin riehuttu koko päivä Juva-hotellilla tiiraten kaikkee Klamydiasta Tehikseen ja Yöstä The 69 eyesiin.

Rock-konserttiin ei näköjään ikinä voi ottaa tarpeeks vaatetta mukaan. Kello oli jo yli puolen yön ja Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus jylisi lavalla. Me oltiin Nittan kanssa aika taka-alalla ja täristiin molemmat. Oli niin helvetin kylmä, eikä oloo yhtään helpottanut tieto siitä, että Apis alottais vasta varttia vaille kahden aikoihin.

Mielessä kävi kotiin lähtö. Pääsis lämpimään. Musta tuntu etten mä kestäis enää sekunttiakaan. Mä vilkasin Nittaa, joka tuijotti päättäväisenä lavaa kohti. Se ei iki maailmassa suostuis lähtemään, joten mä luovuin mielessäni koko ajatuksesta ja kiersin takkia tiukemmin ympärille. - Mä tulin tänne kattomaan Apista ja voi vittujen kevät mä aion kans nähä sen.. Nitta mutisi huultensa välistä, kuin olis just lukenut mun ajatukset. Mä vaan yritin hymyillä huulet kylmästä sinertäen.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeense Rautiainen kuitenkin lopetti. Nyt olis vielä puolentunnin tauko ennen Apulannan keikkaa. Jengi alkoi valua pois päin, mut osa jäi ihan lavan eteen venaamaan. Me ängettiin Nittan kanssa niiden sekaan ja odotettiin taas.

Mä en ollut ikinä ennen nähnyt niitä livenä, kuunnellut vaan ahkerasti biisejä ja selaillut muutamia haastatteluja. Jännitys alko nousta. Savon murteella uhoovaa porukkaa änki meidän taakse koko ajan lisää, joten alko vähitellen tulla vähän lämpimämpi. Jotenkin ne kaikki enemmän ja vähemmän punkkarit loi vähän myrkyllisiä katseita tyyliin "Mitä vittua tollanen täällä tekee?". Mä itse tunnen kuuluvani johonkin teinikanan alalajiin ja Nitta on suunnilleen samaa sarjaa. Ne ilmeisesti piti meitä jotenkin joukkoon kuulumattomina, mut ei me ainoita oltu.

Jengii tuli edelleen vaan koko ajan lisää. - Apulanta! Onks toi Toni? Toooniii...!! Yks suunnilleen kakskymppinen mies meidän vierestä huusi, kun joku kundi tuli lavalle näpräämään piuhojen kanssa. "Heinola! Heinola!" Sen kaveri rupes huutamaan ja kohta toinen alotti: "Vierumäki! Vierumäki!". Ne oli kai ottanut jotain muutakin kun muumilimsaa.

Kun väliaika musaks sit pistettiin soimaan Raptoria koko porukka näky osaavan sanat. Ja siinä vaiheessa kun Mikan faijan BMW soitettiin jo toista kertaa peräkkäin se mun ja Nittan vieressä heiluva mies huusi jotain tyyliin: "Hei, tää tuli just äsken. Meil on parempi muisti kun te luulitte. Ei tää oo Apulantaa!".

Soundeja testattiin ja porukka alko käydä yhä levottomammaks. Lavalle tuotiin desibelimittari ja yleisö huus sen sataankahteenkymppiin. Apulanta haluttiin lavalle, niiden keikan kun piti alkaa just.. .. NYT! Kun lavalle alko valua savua kaikki tajus ettei enää tarttis odottaa.. Sit lavalle ryntää neljä ihmistä, kolmella niistä jokseenkin huvittavan näköset naamarit pärstänsä suojana. Reunalla alko soida ja jengi meinas huutaa keuhkonsa pihalle.

Jossain vaiheessa mä tajusin, että ei helvetti, nehän on ihan oikeita ja elossa. Mä olin nähnyt ne vaan kuvissa ja telkkarissa ja nyt yhtäkkiä ne seisokin muutamien metrien päässä ilmielävinä, Toni etunenässä. Mä olen kai itsekkin yrittänyt väsätä lyriikoita ja sen tekstit oli aina tuntunut niin tajuttoman hienoilta.

Miksei Tuukalla ollut sitä naamaria? Kuvittelinko mä vaan, vai vaikuttiko se muutenkin ihmeen vittuuntuneelta?

Keikkakitaristin nimeä mä en silloin edes tiennyt, mut hyvin se näytti mukana pysyvän. Sipe paukutti rumpuja siellä taka-alalla.

Nittan huulet tavaili biisin sanoja jo ihan alusta asti ja tottakai me kohta laulettiin kybällä mukana, niinkun muutkin.

Mä en edes tajunnut missä järjestyksessä niitä biisejä tuli. Viivakoodit, Teit Meistä Kauniin, Odotus, Mitä Vaan, Ei Yhtään Todistajaa... Koko porukka osas sanat ja Tonin ääni meinas jäädä kokonaan yleisön laulun alle. Adreanaali kohoaa. Jengi hyppii ja pomppii, vaikka hädin tuskin mahtuu hengittämään tai liikkumaan.

Sitten jotkut nosti kaverinsa ylös ja se lähti liikkumaan yleisön yläpuolella. Aina se kohos uudestaan vaikka tekikin tiheeseen tahtiin tuttavuutta nurmikon kanssa. Tästä seuras tönimistä. Yhtäkkiä Nitta oli polvillaan maassa ja mä sain repiä sen ylös sieltä. Fiilis ei kuitenkaan päässy katoomaan hetkeksikään.

Mä yritin ottaa kuvia, vaikka valot paisto lavalta suoraan vastaan. Ei tainnut kovin kummosesti onnistua.

Tonin spiikit oli jänniä. Siitä puhuttiin mediassa verbaalisesti lahjakkaana ja sanavalmiina tyyppinä. Sitä se kai olikin.

Kohta ruvettiin kyselemään toivebiisiä. Muijat meidän takana kirkui Ilona?:aa ja muitakin ehdotuksia tuli. Mato, Poistuisitko Mun Elämästäni ja monet muut.

Toni alko näppäillä Anna Mulle Piiskaa introa, mut kitaran ääni meinas aluksi hukkua huudon alle. Kun laulu alko jengi laulo taas mukana ja tällä kertaa itse laulajan äänestä ei kyllä enää kuullut juuri mitään. Kukaan ei varmaan olis huomannut vaikka se olis vaan aukonut suutaan.

Tuli hiljaisempi kohta. Sipe ja Tuukkakin madalsi volymia ja Toni alotti hiljaa: "Ei oven takana sinua odota iloinen ystävä kädessään kukkia..."

Se teki sen aika ovelasti. Pisti tän kohdan melodian sen verran uusiks, ettei yleisö tiennyt miten olis pitänyt laulaa. Ja vähän aikaa se sai laulaa ihan yksinään, ilman että kukaan huusi päälle.

Sitten ne lopetti soittamisen. Kaikki kyllä tiesi että kertosäkeen pitäis tulla vielä muutamaan kertaan ja jotkut tais huutaa huomautuksiakin siitä. Toni puhui siitä, kuinka kaikki hyvä loppuu aikanaan jne.. Kuitenkin kertosäe otettiin vielä kertaalleen. Kaikki karju agressiivisesti "Piiskaa!" ja bassot täris korvissa, selkärangassa ja rintakehässä. Ne soitti biisin loppuun, kiitti ja hävis lavalta.

Sipe tallusteli "weezer"-paidassaan siihen lavan reunalle paljon puhuva hymy naamallaan, kapuloita käsissään pyöritellen. Kaikki kyllä ties mitä se aiko tehä ja siinähän huusivat. Kohta kapulat lensi yleisöön ja isot miehet tappeli niistä teinityttöjen kanssa. Asiallista. Mun teki mieli itekkin hypätä sekaan.

Sipekin katos lavalta. "LISÄÄ!" huudot ei näyttänyt auttavan. Roudarit alko siirrellä kamoja lavalta ja musaa pistettiin soimaan. Puustock 2001 spiikattiin loppuneeks.

Kun me käveltiin Nittan kanssa parkkikselle jolla kyyti odotti mulla oli taas kylmä. Sen lisäks mua väsytti ja jalkoihin sattu, mut kaikesta huolimatta fiilis oli mahtava. Se vaan oli tuntunut aika helvetin upeelta, vaikkei se varmasti ollut mikään sen kesän parhaista keikoista mitä ne heitti. Mulle se oli jotain niin hienoa että..

Seuraavana päivänä mä istuin junassa matkalla Helsinkiin. Nitta nukkui vieressä. CD-soittimessa soi Heinola 10 ja mä aloin huvikseni kirjottaa eilisen tapahtumista...

-The End-